Tänään on muuten sitte ollukki aika hiljanen päivä.
Minuutin tai parin- mittaset hiljaset hetket on turhaa hätäilyä.

Odottelua. Lisää juomaa.

Kyyti tulee, ovi lukkoon, autoon, matkaan.
"Minkämoinen Omega on ajaa?" tyyppi kysyy ensimmäisen parin kilometrin jälkeen. "Täs on tosi iso ratti!" kuski vastaa. "Siskos on ihavvitunhyvä kuski," heppu kehuu kuskin veljelle, "en oo ikinä viä nähny muijan ajavan näin lujaa talvella."
- Äläs ny, se voi olla tuleva liikenneopettaja.

Mutka, suora, mutka, suora, risteys, suora, mutka, mutka, mutka, mutka, pitkä suora, risteys, pitkä suora, mutka, liittymärumpu. Perillä.

Aha. Ei taida sit olla ihan mikä tahansa hökkeli tämä edustustilatalo. Käydäänpäs ihan ensiks tarkastamas sauna ja se uima-allas.
Jaahas. Toinen eteinen tässä, taidanpa jättää takin tähän.
Ooo, takka näkyy tuola.
Kappas uima-altaan päällä on ihan samanlainen kelattava peite ku Swimming pool -elokuvas.
Baaritiski ja pieni keittiö, josta itsemurhayksiöön eristäyntyny opiskelija olis valmis antamaan yhen kuukauden opintotuen.
Ei hassumpaa, kyllähän täälä asuis, jos tosiaan olis varaa asua tämmöses talos.
Ai niin, täs talos on vissiin toinenki pääty. Hissunhipsun sinnepäin siipeen siis.
Kappas, kulhollinen sokerinpaloja, otetaas tuosta näin aluks yks.
Mahtokohan tyyppi puhua ihan totta, ku se väitti, ettei täälä asu enää ketää, tulee välttämättä kuskin mieleen.
Hassuja, selviä ja kirkkaita ajatuksia.
Eihän täälä uskalla laittaa ees valoja päälle, jos ne unohtuu sit moniks viikoiks päälle!
Onpa kiva moottoroitu sänky. Annetaas ny olla kumminki. Noin siististi pedattuki...
Mitä hulluja täs mitää ylimäärin skarppailemaan, kai täältä ny voi muutaman keksin ottaa joka sorttia. Kumminkaa kukaa ei näitä kerkee syödä ennen ku nää menee ihan kaapinmakusiks...
"Älä jätä omia ruokiasi pilaantumaan jääkaappiin!!" Ihan ku joku pikkuihminen olis kirjottanu tuon, seurueen toinen naisellinen osapuoli ajatteli ääneen.
Ai niin muuten hei, ei sais olla näin hienolla nahkasohvalla näin lyhythiases paidas, tulee rasvajälkiä. - Hei, jos jollain on oikeesti varaa neliömetrin kokoseen rahiin, sitä tuskin haittaa jotku rasvajäljet sohvas! toinen naisellinen jatko. "Mmhis päin oot menosh?" Aika kehno. Me tultiin kuitenki samalla kyydillä.
Lisää sokeria mulle, ei tätä selvin päin kestä. Kolaa, kola on hyvä, jos se vaan on pelkkää kolaa, kai tää on, ei maistu ainakaa laittomilta lisäaineilta.
"Mitenkäs me mennään saunaan, meettäkö te ensi vai mennäänkö me vai mennäänkö ihan sekasin?" Jaa-a, kai täs on ihan sama, vaikka mentäis sekasin, ku tuo yks näyttäis olevan niin kännis, ettei se huomenna muista kumminkaa, kuka näytti miltäki ilman vaatteita.
Känniääliön ensimmäinen loikka veteen näytti - hm - kyseenalaselta. Samoin veden harominen pinnan alla. Hetken jo arvelin, että sitä pitää lähtee vetämään pintaan sieltä, mutta muistin, että jalat ottaa pohjaan koko altaas, joten annoin sen selvitä ihan ite. Tämä kastautuja toi tuliaisina verta lauteille.
Oi miten ihanaa! Oon aina halunnu jynssätä edustussaunan lauteita kynsiharjalla.
"Joittenki juttu on örveltää kännis, ei ne sit paljo muuta kerkee.", lohdutti naisellinen.
"En kai vaan oo hereillä", kysyy tekstiviesti. Huh, helpotus! Saan hyvän syyn mennä toiseen päähän taloa puhumaan puhelimes.
Ai nyt mennään pois täältä? Mahtavaa!
Hei känniääliö, älä ny viitti ruveta jumittamaan siihen ja puhumaan jotain tänne jäämisestä yöksi. Se ei vaan käy päinsä.
Oho, päästiin jopa etenemään.
Kiitos illan isännälle ja heihei, toivottavasti ei tavata taas.

60:s merkintä!

Et oo ikinä tainnu valita kavereitas niin tarkasti, että jossain vaihees elämän edetes, olisit niitten kans joutunu eri paikkakunnille. Etpä oo tainnu niin.
Onko susta koskaa tuntunu, että kun kerrot jollekulle paikalliselle, mitä ajattelet maailmasta, se kattoo sua ensiksi hieman pitempään ku yleensä ihmistä katotaan, näyttää alkaa miettiä, olikko ihan tosissas, lopuksi yrittäen olla näyttämättä vaivaantuneelta, kun se ei oikein tiedä, mitä vastais.

Kerro ihmees lisää, miten irkistä tullaan riippuvaiseksi. "Kattelin tota yhdes vaihees pari viikkoo, ja totesin, ettei oo mitää järkee."
Voi vittu sun kanssas!
Kerronko mä sulle vuorostani lisää, miten mä oon kattonu sun juomista joka viikonloppu jo monta vuotta. Mä oon kans todennu, ettei siinä oo mitää järkee.
Jos onnistut vakuuttamaan mut, ettet oo viinasta ja tupakasta riippuvainen, voin vaikka siihen paikkaan lopettaa irkkaamisen ja lähteä reissaamaan pitkin Suomea.

Ootko milloinkaa ajatellu, mistä koko irkis on kyse? Et oo tainnu miettiä.
Kerro mulle, oonko mä riippuvainen irkkaamisesta vai inhimillisyydestä?

Onko jotain eroa siinä, tapaako ihmisiä Tangomarkkinoilla vai tilas, joka näyttää epätodelliselta. Se vain näyttää epätodelliselta. Meidän Porukas on yks ainut botti. Botti on epäinhimillinen, sitä tuskin tiesit, nyt tiedät senki.

Sano suoraan, onko mulla ongelma inhimillisyyteni kans?

Kummanko ongelma se oikeastaan on, jos haluan jutella muidenki kans ku niiden, jotka tältä tontilta löytyy? Oonko silloin riippuvainen jostain, jos haluan olla sosiaalinen?

Niin sanottua läheisriippuvuuttaki on olemas, katto peiliin vitun pässi.

Mä oon niin väsyny kuuntelemaan joka toisen tutun arviointeja sättäämisen vaaroista. Perehtyisivät hieman tarkemmin asioihin, ennen kuin mulle tulee narisemaan yhtään mitään.

Helevetti että voi nuori ihminen elää tylsää elämää.
Tylsä olo tulee todellaki, ku istun koneen ääres vääntämäs jotain saakelin päiväkirjamerkintää nolife.nettiin ja toteen siinä sivus, et mitäs täs, ei mitää. Jossain muualla vois olla jotain meininkiä, ja kaikki kiva tapahtuu joskus ja ennenkaikkea yleensä jolleki muulle.
Enhän mä oo vasta ku kuukauden katellu samoja seiniä ja maisemia. Maisemat on välillä hieman vaihtunu keskenään, mut on itseasias ihan sama, vaikka olis tosiaan ollu kotona koko ajan.

Ei paljoo helepota, ku tietää, et muutosta ei oo ihan heti tulos. Pah.
Tämäkää olisi muutaku ittestä kiinni, mutta ku pitää olla vissiin niin ylypiä, jottei tuonne Kauhajoen räkäseen keskustaan nappaa lähtee, ei sitte yhtää.
Täs sitä huomaa manaavansa, ettei oo hankkinu semmosta ryyppäämisen lahjaa, et vois vaan tyynesti vetää pullon korvalaasta ja lähtee örisemään. Siinä vaihees tuskin ees huomais niitä kaikkia sataamiljuunaa junttia, jotka yrittäis päästä jaolle.

Mitähän saatanaa sitä elämällään oikeestaan ees tekee, ku ei sillä tee mitää muuta ku elää vain päivästä toiseen samaa kuvioo?
En mä pysty repäsemään, en mä pysty tekemään mitää muutoksia, en mä pysty päättämään, mitä muuttaisin.
Mitä mä haluaisin muuttaa? Elämää?
Elämä on se epämääränen ajanjakso, joka kuluu syntymän ja kuoleman välis.
En mä, eikä kukaa muukaa, täältä mitää mukaansa saa siinä vaihees ku - toivottavasti on vielä joku heittämäs maata - multaa uurnan päälle ropisee.

Tämä ihminen on vain niin loputtoman tyhmä.

Kaikkein perusteellisimmin just nyt ottaa jo ennakkoon päähän se, etten voi lentokentällä käytyäni jäädä Tampereelle pidentämään viikonloppua, vaan mun on pakko tulla perjantaiksi ja lauantaiaamuksi kotiin hoitamaan omani pois muitten vaivoosta.

No, turha sitä on kai täs vaihees kovin paljoa surra. Jos olis tarpeeksi järkee ja ymmärrystä, eläis tätä nimenomasta hetkee, mut ei.
Valivali.
Olis ees sen verran tuota tajua, et ymmärtäisin hyväksyä sen, et toisilla ny vain on joku, jota halia sillon ku ei ite jaksa rämpiä pahan paikan yli.
Täs on vain niin helevetin yksinäinen toisinaan.

Ajatella, tasan kaksi vuotta sitten en tehnyt muuta kuin istuin koulussa koneella ja chattasin tällä nimenomaisella verkkosivulla, vaikka olis pitäny lukee kirjotuksiin.
Sillon täälä oli kaikki mun kaverit. Viime aikoina kun olen tehnyt muutaman vierailun koemielessä, olen huomannut, etten tunne ketään.

Noin vaan on kadonnu kaks vuotta elämää. Miten mä oon ne kuluttanu?
Hyvä kysymys. Ainakaan mä en oo käyny ulkomailla, vaikka mun piti käydä Australias kaveria moikkaas ja ties mitä muuta. Suorastaan säälittävää, et ensimmäisen vuoden aikana en saanu järjestettyä edes hevosiani pois vaivoista, niitä mä pidin ensisijasena esteenä mihinkää kauas siirtymiselle. Toinen vuosi kulu Turus lusmutes ja edelleen Paraisilla.
Mitähän mä sinäki aikana sain muka aikaan? En juuri mitään, mutta toisaalta, ei mua nyt niin varsinaisesti haittaa, vaikka en ookkaa mitää suurenmoiseksi mainittavaa kokenu - joku ehkä vois aliarvioida.
Ainakin mulle selvis se, ettei poikaystävän kanssa kannata muuttaa yhteen ainakaan siinä tapauksessa, että kämpästä on tehty määräaikainen vuokrasopimus - paska homma, jos eli kun menee poikki; etten halua täyttää marketin hyllyjä koko ikääni; Vartiovuori käy kesäisin toisesta kodista.
Toisaalta, jos en olisi viettänyt elämässäni näitä lusmuvuosia, olisi jäänyt tutustumatta moneen nykyiseen hyvään ystävään.

Toivottavasti joutilaisuus voidaan laskea hyveeksi. Yhtä hyvin olisin voinu päntätä pääsykokeisiin nämä pari kevättä, todennäköisesti en olisi päässyt edes opiskelemaan, ja jos olisin, olisi saanut stressata rahanpuutetta, tenttejä ja vaikka mitä.
Mistäpä minä tiedän, kyllä opiskelijaelämässä on varmasti paljo hyviäki puolia.

Loppujen lopuksi mun elämä on kuitenki mun päätösten summa. Jos joku mun lähisukulaisista on päätyny toisenlaisiin ratkaisuihin elämässään, hyvä sille, toivottavasti seki on tyytyväinen tilanteeseensa.

Tää mun pohdiskelu saattaa vaikuttaa mun elämän taustoja tuntemattomalle hieman sekavalta ja vaikeaselkoselta, mut itelleni mä lähinnä kirjotanki.

Nyt on kyllä jo liian myöhä yö. Mun pitäis olla nukkumassa.

Kirjottelunarkomaani! Kyllä, juuri te siinä.Niin niin, mut mä en vain voi sille mitää, et ajatukset mun päässä saa jonkuverran selkeemmän järjestyksen, ku nään ne kirjotettuna...

Kyllä musta oikeestaan tuntuu aika hyvältä tämä tulevaisuudensuunnitelma, et en mene ihanvieläkään kouluttamaan itseäni ammattiin, vaan käyn jonku aikaa hoitamas hevosia Belgias, tuun sieltä takasi sit ku hyvältä tuntuu, toivottavasti lukemattomia elämänkokemuksia rikkaampana.
Kaikella on kuitenki tarkotuksensa, niin kliseiseltä ku se kuulostaaki.

Aamulla kävin varaamassa vaatekaapin, jota oon himoinnu jo pari kuukautta, onneksi se ei ollu menny vieläkään. Äiti oli hiukan eri mieltä sen ostamisesta. Sen mielestä mä en saa käyttää omia rahojani niin kuin minä parhaaksi näen. Mikä sitäki vaivaa, jatkuvasti pitää saada sekaantua mun tekemisiin.

Ihmettelen suuresti, miten voi olla mahdollista, ettei äiti sisaruksineen oo pahemmissa riidoissa keskenään. Raija väittää, että äitillä on ongelmia, että sillä on traumoja vielä niitten isän kuolemastakin. Äiti väittää, ettei sillä oo mitään ongelmia "en minä tiä, mitä käsittelemätöntä noissa enää olis".

Mietin vain, miten äiti on saanu elämänsä toimimaan kaikki edeltävät vuodet ennen Raijan sairastumista, jos ne traumat on ollu olemassa jo silloinkin, monta kymmentä vuotta.

Kai munki pitäis vuorostani päättää olla sekaantumatta niitten väleihin ja tekemisiin. En kuitenkaan mitään voi tehdä. Vaikeammaksi vain menee kaikki. Niin kuin aina.

Kokeitakin ilmoittauduin uusimaan. Toistaiseksi ei ole kovin innostunut olo, mutta katsotaan nyt.

Töiden jälkeen oli ihanaa mennä kotiin, kun oli ihan hyvin aikaa ennen "ummetuskoulutusta" eli käytännössä lääkefirma mielistelee apteekki-ihmisiä ja sairaanhoitajia jne.
Istuin rappusilla jugurttipirtelön kanssa nauttimassa auringonpaisteesta - täydellistä. Mitäpä tätä enempää hehkuttamaan, tästä tulee pian tylsää.

Mutta se mitä mun alunperin piti laittaa ylös, tuli mieleen eilen, kun ongin pikkutallin viemäriä tyhjäksi moskista.

Mikä naisia vaivaa? Miksi useimmat meistä eivät luota itseensä sen vertaa, että uskoisivat pystyvänsä tekemään tietyt tehtävät aivan yhtä hyvin kuin miehetkin. Lähinnä tarkoitan tilanteita, joissa kunnia kuuluisi itse asiassa naiselle: äiti sanoo, että Kari on opettanut jotain, vaikka osaa itse asian oikeastaan paljon paremmin ja oppi on oikeastaan äitin.
Toisaalta, samalla pääsee vastuusta.
Mulle sanottiin kerran, että vaikutan perinteiseltä naiselta: myötäilevä ja miellyttävä.
Sillä hetkellä mä kysyin itseltäni: miksi helkkarissa mä teen niin, koska oikeasti mulla on oma tahto - ja vahva onkin. Onko vain helpompaa antaa periksi? Onhan se, mutta onpa sekin nähty, miten siinä lopulta käy, jos toinen osapuoli aina antaa periksi ja toinen määrää.

Alunperin tuo tuli kai mieleen Survivorista: se nainen luopui talismaanista sen miehen takia, koska se äijä sanoi "tarvitsevansa" sen voiton.

Mikä saa mut yleensä miettimään tätä?

Ehkä tämä tästä...

Raijaakin kävin katsomassa paluumatkalla. Jos en puolta ajasta ollut pala kurkussa, niin ainakin aika monta kertaa.

Niin monta miksi-kysymystä tulee mieleen, kukaan ei kuitenkaan vastaa miksi. Töissä on ollu ihan kivaa tähän asti. Välillä on hieman turhautunut olo tullut, kun on tuntunut, ettei pakattava "Päänsärkypulv.
Huvudvärkspulv."
ikinä lopu, mutta kaikesta oon tähän asti selvinny mielestäni ihan kunnialla.
Kyllä tämä tästä, vielä paremmin sujuisi, jos vuorokaudella olisi enemmän mittaa. Toisaalta, kaikki on kiinni vain ajankäytön jakamisesta.

Tänään laitoin Onnista myynti-ilmoituksia parille sivulle, saa nähdä kysytäänkö sitä edes. Toivottavasti.

Tekemistä riittää kyllä vaikka millä mitalla. Varsinki, ku Nellaki on keksiny kaikenlaisia uusia hyppytemppuja taluttaessa ja niin edelleen.

Töitä, töitä, töitä. Kaikesta on niin paljo vaivaa, mutta silti vain pitää yrittää saada aikaiseksi - tällä kertaa on pakko.

Eilen yllätin itseni todella, kun pyöräilin Päntäneelle ratsastamaan. Oli ajallisesti aika älyttömän pitkä reissu, mutta ehkä tällä kunnolla ei kannata yrittää pitää mitään liian vauhdikasta tahtia päällä.

Vihdoinkin sain aikaiseksi käydä Mervin luona kylässä. Oli hyvä nähdä sitäkin pitkästä aikaa. Yleensä kaikki jää "pitäis tehdä" -asteelle, mutta silloin harvoin, kun saa jotain aikaiseksi, tulee todella hyvä olo. Ainakin yleensä.

Mun varmaan nyt vain pitäis kirjoittaa tuo uskonnon essee, niin pääsisin siitäkin. Senhän tarvitsee mennä vain läpi...

Jos joskus oikeasti olisi perillä siitä, mitä haluaa, ihmettelisin valtavasti. Päivän biisi on kyllä Limp Bizkitin Nobody loves me - ei ole ensimmäinen kerta. Mietin vain, miten ihmeessä mä aion tulla onnelliseksi yksilöllisenä ihmisenä, jos elän yli puoliksi muiden kautta? Onhan se ihan tutkittu juttu, että ihminen peilaa itseään muiden kautta, mutta miksi peiliin on pakko katsoa jatkuvasti - enhän mä katso oikeaan peiliinkään kuin vain tarkistaakseni, onko kaikki ihan hyvin.
Onnellisuus on tavoitteena, mutta pääsenkö mä siihen ikinä?

Jotenki on epämääräsesti ollu tosi paha olla pari viime päivää. Aina välillä unohdan olla huonommalla tuulella ja se on hyvä niinä hetkinä. Voisiko se johtua siitä, että Raija on ollu mulle niin tärkeä ihminen, ja nyt kun se on niin huonossa kunnossa kuin se on, mä en osaa purkaa pahaa oloani mihinkään, vaan kuljen vain henkistä ympyrää?
Jotenki sitä tietoisesti yrittää olla aika vähä sen kanssa tekemisissä - minän suojelua, kenties - en kai vain kestä nähdä sitä tuossa kunnossa.
Totta kai mua ärsyttää edelleen sen sekaantuminen meidän perheen asioihin, mitä ne sille oikeesti kuuluu, ikään kuin sillä ei olisi omissa tarpeeksi - ei sitte vissiin.

Jos vain osaisin itkeä sen itsestäni pois.

Loppujen lopuksi mä taidan vain turvautua turhaan liioitteluun ja asioiden suurenteluun, jotta ne vaikuttaisi mahdollisimman pahoilta ja niin maailman vihaaminen voi jatkua ihan rauhassa.
Onko tässä mitään järkeä? Onko missään mitään järkeä?

Olen kuullut liian monta kertaa "sinä se et sitten paljoa hymyile". Ihme kyllä, nyt on mennyt jo aika pitkään ilman tuota lausahdusta, tiedä sitten mistä se voisi johtua.
Jaksan hymyillä peilille, vai?
Kuvajaiselle en ainakaan.

Silti ei hymyilytä vieläkään - en vain jaksa.

Eilisiltana oli aika kummallista. Koneella istuessani Emma yhtäkkiä säntäs pihalle ilman mitää näkyvää syytä, mutta ilmeisesti sielä oli joku jossain.
Paras puhuja minäkin, kävin antamassa poneille lisää heiniä vielä joskus puoliltaöin. Kertakaikkisen turhauttavaa nyhtää keskellä yötä heiniä sellaisesta paalista, jossa on yli puolet huonoa, mutta silti siinä on sen verran hyvää, ettei sitä voi niiden takia polttaa kokonaan. Varsinkin, kun ne hyvät kohdat ovat kuin toisesta paalista. Epäkäytännöllistä.
Joskus tuntuu, että tälle nuukuudelle pitäisi vetää joku raja, mutta ei vain osaa, koska siitä on tullut tapa.

Ikään kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi, että piti keskellä yötä käydä pihalla, oli vähällä, etten jäänyt koko yöksi sinne. Olisi varmaan korkea aika vaihtaa uusi lukko - kaikki avaimet on niin kuluneita, että on aika säätöä avata ovi - tai edes öljytä sitä lukkoa jollain, jotta hermot eivät olisi koetuksella joka kerralla.

Kärsivällisyys on hyve, sanotaan, mutta useimmiten siihen ei vain pysty.
Voiko malttamattomuudestakin syyttää tätä aikaa? Jos jotain tapahtuu, se tapahtuu heti, täysillä ja useimmiten lopullisesti - ei ole välimuotoja.
Vai onko?

Pahoista tavoista on ihan tuskastuttavan vaikea päästä eroon. Vaikka kuinka yrittää, ei silti pysty toimimaan siten, että toimisi juuri päinvastaisella tavalla kuin on tottunut.

Luonteen lujuutta - sitä on saatava jostain lisää...

On hienoa, kun elämä hymyilee. Vaikka mulla on koko ajan kamala väsy - koska ei yksinkertaisesti ehdi nukkua tarpeeksi - silti jaksaa tehdä ihan eri tavalla kaikkea kuin sinä aikana kun oli koulussa.

Ihanata, oon jaksanu tehdä jo viisikymmentä merkintää!

Lauantaiaamuna 14.4. lähdettiin ajamaan Leville. Illalla pääsin jopa laskemaan vajaaksi tunniksi! Ihime. Sunnuntaina olisin laskenu koko päivän, jos olis parempi kunto, ja jos sielä mäessä olis nähny jotain sen jälkeen kun alko sataa lunta... Onneksi sentään aamulla olin reipas, ja aloitin laskemisen jo heti pian kymmenen aikaan.

Maanantaiaamuna jätin Kittilän taakseni, eihän yhtä paikkakuntaa kovin monta päivää kestä, ja jatkoin matkaa Rovaniemelle.Rovaniemi tuli erittäin tutuksi olsonin asiantuntevan opastuksen myötä. Itseasiassa Rollo oli vain läpikulkukaupunkina: illalla olin jo Oulussa.
Oulussa harmitti enemmän, että oli niin kova kiire eteenpäin - pikavisiittejä sanan varsinaisessa merkityksessä. Junat kulkee pohjosessa hitaasti: tuntuu ettei matka taitu millään, eikä maisemat vaihdu. Toisaalta, ei mulla oo mihinkää kiire, mä oon lomalla enkä suostu stressaamaan mistään. Ei oo edes haitannu, vaikka on joutunu odottamaan vaikka ketä, vaikka missä ja joskus jopa tosi kauan.
Olenpahan saanu harrastaa lempihuvejani: tarkkailla ihmisiä ja miettiä sitä kaikkea, mikä mieleen juolahtaa.

Tiistaina puoleltapäivin vaihdoin eteläisempään Pohjanmaahan eli destineissön Nykarleby.
Karolinan kans oli kiva olla pitkästä aikaa: jutella sitä sun tätä, laitettiin ruokaa, juotiin vähä viiniä, katottiin telkkaria ja kaikkee muuta leppoosta.

Keskiviikko oli kulttuurielämysten - varsinkin, kun Oulun aseman tuulikaappipervoa ei voi oikein sellaiseksi laskea - päivä: matkustin vakiovuorolla Uudestakaarlepyystä Vaasaan eli se vajaan sadan kilometrin matka kesti - jos en ihan täysin pieleen muista lähtöaikaa - noin kaksi tuntia. Matkaan mahtu kaikenlaista mielenkiintoista: välillä oltiin vaikka kuinka kauan pysähdyksissä, välillä matkaa väritti koulukyytiläiset.

Oi noita teinejä, onneksi tuo aika ei ikinä palaa...

Illalla - sen jälkeen kun olin käyny kopioimas Ovelta pari levyä - lainattiin Outin kanssa Saturday night fever. Kannatti valita klassikkofilmi. Vaikka loppu menikin hieman ohi torkahtelun takia, sen voi sijoittaa kategoriaan "hyvä".

Tässä kiertelyssä on ollut hienoa se, että on nähny tuttuja pitkästä aikaa tai ensimmäistä kertaa - yhtä kivaa kaikki. Jos ihan välttämättä jonkin huonon puolen haluaa mainita, se on se, ettei oma sänky voi olla mukana.
Kaikkein kiduttavinta tässä on se, että vaikka olen jo Kauhajoella, en pääse omaan kotiin nukkumaan vielä ainakaan kahteen yöhön: tämän yö menee tallilla, huomenna pitää mennä Raijalle - voiko olla tuskastuttavampaa kuin olla yötä kotipihassa, mutta silti vieraassa talossa?

Rahatki alkaa olla pikkuhiljaa loppu. Pitää kai keksiä jotain nokkelaa, että pääsee vielä vapuksi Helsinkiin.

Nyt on vain liian iso väsy, onneksi se ei ole tämän illan asia.
Paljon jäi sanomatta.

Omaan sänkyyn kaivaten: mä

Aika hassua, että tuollainen pysäyttää hetkeksi. Niin etäinen ihminen kuitenkin.

Toisaalta, se miksi Reinikainen oli niin tärkeä sarja mulle, saattaa johtua siitä, että hämärästi muistan katsoneeni sitä isän sylissä.

Ristiriitaa, ristiriitaa - joskus pitää päättää kuitenkin, voishan sitä yhteyttä yrittää ottaa...

Aamulla oli vielä ihan virkeetä, vaikka oliki vaikee herätä epämääräisen yön vuoksi - nukuin aluksi noin tunnin pätkiä ja loppuyössä oli yhteensä liian vähän tunteja.

Kävin skeitillä potkutellen kaupassa ja totesin, että on ehkä hyvä odottaa vielä hetken, jotta kadut on paremmassa kunnossa. Vielä toistaiseksi näyttää aika hataralta mahdollisuus korvata käveleminen rullaamisella...

Tämä jumittunut fiilis ei voi johtua mistään muusta kuin koneella istumisesta. Koska en oo viime aikoina ollu kovin paljoa paikallani sisätiloissa, tämä on ilmiselvä vastareaktio luonnottomalle tilalle.

Kotisivutki pitäis laittaa uusiksi. Onhan siitä jo pian vuosi, kun ne tein tuohon muotoon. Pitäis vain olla sitten jonkun sellaisen kanssa samassa paikassa, joka osaa tehdän sen kaiken teknisen säädön. Hyviä ideoita riittää, toteutus on vain hieman työlästä.

Pitäis tehdä liian monta asiaa.

Oon huomannu, etten oo pitkään aikaan enää miettiny viittä onnenaihetta.
Enkö mä enää koe tarpeelliseksi tiedostaa syitä onneen?
Oonko mä muka onnellisempi nyt, niin ettei niiden miettiminen oo enää tarpeellista?
Onko onnellisuus tosiaan taito?

Nyt liikkeelle, ei se ihmettelemällä miksikään muutu.

Osaanko minä olla onnellinen?

Ajatella, että ensin olin äitille vihainen, kun se kertoi varanneensa meille uuden koiranpennun. Jekku oli kuitenkin kuollut vasta edellisenä talvena. Jekku, minun kanssani kasvanut, lapsuudentoverini.

Silloin kun menimme hakemaan Billyä, en voinut enää olla kovin vihainen, eihän se sen vika ollut, että äiti tiesi, mikä on menetykseen parasta lääkettä.

Rakastumisessa, rakkaudessa ja elämässä on yllättävän paljon yhteistä...

Liftaaminen on jees. Tällä kertaa siirryin liftaten vain Pori - Turku -välin. Se suju yllättävän helposti, kahden kuskin kyydissä. Ei tarvinnu edes kovin kauaa odottaa välissä.

On mullaki harrastukset, mutta todennäköisimmin älyän lopettaa sen vasta sitten kun jotain sattuu. Vaivaahan se vaatii jonkin verran, itseltään voi kysyä, onko se sen arvoista. Toisaalta, onko mikään minkään arvoista ja miten se arvo määritellään, on ihan yhtä oikeutettu kysymys.

Viinan juominen kyllä semmosta toimintaa, että en kyllä ymmärrä, mitä varte sitä pitää harrastaa. Eevan kanssa oltiin perjantai-iltana Vivan synttäreillä, ja koska sielä sai ilmaseksi ja pääsi alkuun, niin eihän sitä hyvää humalaa voinu olla pitämättä yllä. Vielä toistaiseksi on niin huono viinapää, että ei tuu kamalan kalliiksi tuo juominen, mutta kun tässä on vappu pian, ja kesä tulee eikä juhannukseenkaa oo enää kovin pitkä aika, niin kyllä noita nesteitä varmasti laskee. Ei siinä kauheesti oo huonoja puolia - jos yleistä sekoilua ja niin edelleen lasketa - seuraava päivä menee vain niin jumitus-fiiliksissä, ettei oikein mitään saa aikaiseksi. Nyt tiedän, miksi sunnuntai-hesarissa on niin paljon sivuja...

Tänään on vain väsy.

Muuten - vähäistä jumittelua lukuunottamatta - kesäloman viettäminen on kyllä onnistunut oikein hyvin. Se oli kai perjantaiaamu, kun kävin pitkällä kävelyllä Uunisaaressa, keräsin kiviä, hyvää ilmaa ja sen mukana hyvää oloa ja muutenkin nautin siitä, ettei ole pakko tehdä mitään. Tähän vois vaikka tottua.

Tämä pysähtynyt päivä, pilvinen ja tyyni, vaatii pitkää kävelylenkkiä Onnin kanssa. Nämä lenkit ovat lähes toistensa kaltaisia: niiden aikana suorastaan kuuluu pohtia ja järjestää ajatuksia... Muuatta silmäparia en vain saa mielestäni.

Kyllä kevät taitaa sittenkin olla ihan hyvä vuodenaika. Tätä ei ole osannut arvostaa tarpeeksi, kun on vain kärsimättömänä odottanut kesän koittamista. Toisaalta koulu on aina tehnyt keväästä kesää vähäpätöisemmän. Aina on vain odottanut kesää ja lomaa, mutta nyt kun loma on jo keväällä, tämähän on oikeastaan todella hyvä vuodenaika.

Viime päivät on muutenki ollu ihan erilaisia niihin päiviin verrattuna, joita viime ajoilta pystyn muistamaan.

Tiistaina hengailin Riikan kanssa, eilen Outin. Oli aika outoa olla Outin kanssa pitkästä aikaa. Hengailtiin vain ympäriinsä ja mietittiin, mitä tehtäis. Loppujen lopuksi ei tehty yhtään mitään.

Johtuukohan se koulusta vapautumisesta vai jostain muusta, mutta oon pitkästä aikaa pohtinu kaikkia vähän hankalampia juttuja. Niin kuin esimerkiksi sitä, pystyisinkö tapaamaan isääni ja sitä, mitä sitten jos saankin Onnin myytyä.
Kaikkein vaikeinta sen myymisessä on se luopuminen. Vaikka se ei ookkaa ollu niin hirmuisen rakas, se on kuitenki aika symppis äijä kaikista väkivaltasista luonteenpiirteistään huolimatta.

Niin ihminen sopeutuu.
Tulis jo kesä.

Se oli sitte siinä. Huh, suurensuuri helpotus valtasi minut.

Tässäkö tämä nyt oli?

Yllättävän helpoilta tuntu ne kaikki osiot, lukuunottamatta sivulausetehtävää, jossa en osannu poimia kuin eri sivulausetyypit - toivottavasti ne meni edes oikein. Huh.

Maksimissaan niistä voi saada 40+40+20+20. Käännös, sisältökysymykset, tekstianalyysi ja lentävät lauseet.

Toukokuu on tuomiokuu.

Paita piti kääntää eilen. En vain muistanu laittaa sitä ylös eiliseen merkintään. Perverssiä, ihan kuin siitä NFA, denim division -teksteistä olis jotain apua ollu.. pah. Oikeestaan se kangas tuntu mukavammalta ihoa vasten niin päin, taidanki ruveta paidankääntäjäksi ihan joka päivä.
Henkistä takkiani en sentään käännä!

Ponit on hassuja keväisin. Mulla ja Sillillä oli yltiönautinnolliset rapsutussessiot, vaikka se tais kyllä nauttia enemmän kuin minä, mutta ei se mitään.
Kädet ihan karvoissa joka tapauksessa.

Sain tietää reaalin pisteet tänään - tuska: 23 pistettä muistaakseni eli C:nä lähti.
Toivottavasti pisterajat laskee...

Omien merkintöjen taso vaikuttais laskeneen viime aikoina...

Miksi ihmeessä kokeen jälkeen on aina niin huono fiilis?

Voi huh huh, puolilta päivin vielä tuntu, että hyvin menee, nyt tulee hyvä aine ja kirjotan niin kuin osaan. Enää ei tunnu siltä oikeastaan yhtään.
Vitutus maximus.
Tuloksenki tietää vasta perjantaina.

Onneksi sentään paistaa aurinko ja pääsee ratsastamaan.

Ei siitä sinänsä olisi ollut mitään haittaa vaikka ne tällä samalla opistolla olis ollu koko viikonlopun, mutta minkä takia niitten kaikkein ärsyttävimpien, koko koulun sietämättömimpien kanojen (onneksi ei sentään ihan koko porukka ole paikalla) pitää olla näistä kahdesta ryhmästä mun kanssa samassa? Kaiken lisäksi, niin suuri kuin se luokkahuone onkin, ne istuu mun takana...

No niin, ei mitään niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Näin sattumalta Pennasen Marjan! Siitä on ikuisuus, kun oon kuullu ees sen kuulumisista mitään. Ei me nyt mitään kovin hyviä tai läheisiä tuttuja silleen olla oltu, mutta kuitenkin on sen verran samoissa ympyröissä harrastettu, että on tutuiksi tultu.

Silly how small the world is.

On se niin väärin. Yhteiskunta pakottaa rajoittamaan unelmia.

No joo, toisaalta, kävin tänään sopimassa tarkemmat yksityiskohdat kesätöistä. Palkka oli kyllä iloinen yllätys. Hienoa, että kerrankin ei tarvitse olla kesää köyhä eikä toivottavasti kipeäkään.
2.5. se sitten alkaa.

Miksi et taistele unelmiesi puolesta?

Vastasin neljään biologian(1, 3, 5, 8), kolmeen kemian(1, 2, 4) ja yhteen psykologian(8) kysymykseen.
Bilsan jokerista tuli ehkä hyvä.
Psykan kysymykseen vastaaminen oli aika tuskaa, en meinannu keksiä siihen mitää enää. Muutenki olin kahden vaiheilla, vastaanko psykaan vai mantsaan, mutta päätin sitte vastata siihen aineeseen, johon olin alunperin aikonukki vastata. No, kai se säälittävä pintaraapasu siitä kysymyksestä oli parempi kuin ei mitään, yksi piste edes?

Noin eilen. Tai tavallaan se oli tänään, mutta jos huomenna olis aina unen jälkeen, viikko pitenis aika moninkertaiseksi. Mutta tänään oli joka tapauksessa kumma päivä.
Jos joku olisi kysynyt, mikä päivä tänään on, olisin varmasti vastannut torstai.

Aamupäivällä sain toisenkin äänentunnistustehtävän. Aikomuksena oli nukahtaa, mutta pihaan ajoi joku auto. Aluksi arvelin sen olevan mikä tahansa yhdentekevä auto, mutta tarkemmin kuunneltuani, tunnistin sen meidän maasturiksi. Äiti tuli käymään eli tuomaan tuoretta ruisleipää - ah, ei ole kotileivän voittanutta.
Piristävien aamutorkkujen jälkeen hinasin itseni koululle syömään ja siinä se aika sitten meni, kun tämä Internet aiheuttaa niin voimakasta riippuvuutta.
Ruokailussa oli se hyvä puoli, että meille oli pullatarjoilu. Jee.

Katja kävi kylässä. Juotiin kuumaa mehua kylmässä keittiössä ja mietittiin kevään seksuaalista merkitystä.

Keväällä on toden totta villitsevä vaikutus - ja nyt on vasta helmikuu.

ainekirjoitus:
voi tuska, miten kännyköistä voi kirjottaa ilman, että siitä tulee sitä tavallista jauhamista miten ne aina soi väärissä paikoissa jne.

uiminen:
kiire, kiire, kiire; pitääkö noitten nyt just olla vesijumppaamassa pitkin altaita?

ruokailu:
kiire, pitää hotkia. Onneksi tää makaronipata on nopeesti haarukoitavissa. Minkä takia täällä on näin paljo näitä vesikastanjan siivuja, ja miks parsakaalit on puoliksi raakoja? Ei niitten tartte olla "al dente", helevetti.

enkun tentti:
uuuh, voiko tässä käydä hyvin. Pahus, kun hukkasin yhden päivän. Tai siis en käytännössä hukannut, mutta viikonlopun venyttyä mikään päivä ei ole tuntunut itseltään. Jos ja jos, en mä kai siihen olisi kuitenkaan lukenut tämän enempää...
Jälkeenpäin arvioituna, en ehkä olisi osannut mitään tämän paremmin, koska ei mulla ollu edes sitä kuudennen kurssin kirjaa.

Uskallankohan hakea postia laatikosta, sielä on kuitenkin puhelinlasku tai jotain muuta yhtä miellyttävää.
Puhelimen akku on itseasiassa tyhjä, eikä mulla ole laturia, joten eipä ainakaan se lasku pääse kasvamaan.

Talvi tuli taas, mitä varte pitää tuulla niin lujaa, että jäätyy ihan täysin ja sitte kaikki raajat vain tipahtelee "kops, kops" missä ikinä kuljetkin.

Viluttaa. Oonkohan tulossa kipeeksi.

Voidakseen nähdä kauneutta, täytyy olla tietynlaisessa henkisessä tilassa ettei se mene ohi. Tämä tuli mieleeni pohtiessani toissapäivänä näkemääni American beauty - elokuvaa. Siinä erään tyypin mielestä kaunein asia, mitä hän on ikinä kuvannut videolle, on tuulessa pyörivä muovipussi.
Onhan se tavallaan kaunista, mutta voidakseen pitää sitä todella kauniina, täytyy oivaltaa syvempiä ulottuvuuksia.
Jos näkee vain tuulessa pyörivän muovipussin, se on lähes yhdentekevää, mutta jos ajattelee tapahtuman siltä kannalta, että tuuli, muovipussi ja minä olemme hetken yhtä elämän tanssin pyörteissä, se on kaunista.

Kauneus on katsojan ajatuksissa.

Oih, kylläpä on kevättä ilmassa!

Tänä aamuna kävi auton kanssa yksi läheltä piti -tilanne. Risteyksessä en kääntäny tarpeeksi aikaisin ja nokka kävi aika lähellä sitä toisen auton kylkeä.. ne oli tuttuja, että siinä mielessä ei tarvinnu kovin paljoa hävetä, mutta aika paljon kuitenkin.
Huh.

Hullua, kun ei ole kirjoittanut näppiksellä - kynällä kyllä ihan yhtä paljon kuin yleensä - sitten viime keskiviikon, ottaa oman aikansa ennen kuin rytmi taas palaa.

Viimeiset viisi päivää ovat olleet varmasti pisin viikonloppuna vietetty ajanjakso tähänastisessa elämässäni. Lähdin torstaina Kouvolaan, eilen matkustin Ilmajoelle asti, ja tänä aamuna vihdoin Kauhajoelle. Toisaalta, kun viihtyi niin hyvin, ei oikeastaan edes huomannut, että on mennyt jo monta päivää.
Jotenkin ei vain osannut lähteä ennemmin.

Tänään vaikuttaa olevan aikaansaamaton päivä - taas. Mutta tänään se johtuu väsystä, ei niinkään laiskuudesta.
Käsittämätöntä, viime yönäkin nukuin ainakin kahdeksan tuntia, enkä virkistynyt siltikään.
Mikään ei riitä enää nykyään.

Loppujen lopuksi kaikki on kai vain siitä kiinni miltä tuntuu.

Olin koko päivän hyvällä tuulella, ihmeellistä.
Sovittiin Johannan kanssa, että se ottaa Onnin kevääksi ja pitää sen liikkeessä. Loistavaa.

Tänään pitäis vielä pakata - taas. Onneksi mottoni on "omnia mea mecum porto". Reppu ja minä - parhaat toverit, ei mitään ylimääräistä.
Vartin homma.

Paljon halauksia ystävänpäivänä!

Uskonnon essee olis pitäny kirjottaa.

Uskomattomasti 1-5:
unet, uiminen, unelmat, unohtumattomat ystävät, upea fiilis

Taas huomaat, ettet vieläkään osaa käyttää aikaasi niin hyvin kuin voisit.

Jos se ei ole minän puolustusmekanismi miettiä tuosta sijasta että ne on vain kateellisia siitä, että teen niinku haluan ja mulla on tarpeen vaatiessa pokkaa vaihtaa sukunimikin jos se on tarpeen niin sitten se on ehkä vain oman egon naurettavaa pönkittämistä.
Ihan sama.
Huumorilla nuo abien potkimisjutut pitää ottaa tai käy pahemmin ja leimataan tiukkapipoksi.
Pipo löysälle - chill.

Keep on doing what you want baby!

Keskiviikkona olis pitäny lukea torstaisiin psykan kokeisiin, mutta se ei oikein ottanut onnistuakseen, koska en löytäny kirjaa mistään. Muistan kyllä nähneeni sen joskus jossain, koska sitä on pitänyt lukea jo ennemminkin. Toisalta sitä ei oo kyllä näkynyt vieläkään, mutta ehkä se löytyy vielä jostain. Paras olis, sen välissä on nimittäin sen kurssin muistiinpanotkin. Hitto tätä harvaa päätä... Hm. Saa nähä nyt kuinka käy loppupeleissä...

Älä huoli, kaikki järjestyy...

Eilen otin haltuun kauden ensimmäiset laskut oikein asenteella, vihdoin ja viimein... Mentiin velikullan kanssa Sotkaan iltapäivällä. Hieno tunne, kun on vain mäki, minä ja hyvä ystävä. Ei edes mitään rinnehenkilökuntaa eli ei hissiä. No, eipä tuo mitään haitannu. Laskuja tuli vain neljä kun ei jaksanu kiivetä enempää, mutta eipä se pikkumäki useampiin houkutellutkaan. Pääsis jo jonnekki... Voi saamatonta.

Tämä aamu oli ehdotonta helmiäistä. Siivosin kämpän ja menin uimaan. Hypin pitkästä aikaa uimisen lisäksi. Aivan kertakaikkisen loistavaa. Aluksi oli taas takaperin tiputtautuminen aloitettava alusta, kun se niin huisaa. Tai kun siinä on se tietty ylitettävä kynnys itsessä. Ihanaa, kevyttä adrenaliinia. Kipu on hyvästä kun se ei tapa.

Otsikon unohtaminen on kohtalokasta. Alkuperäisessä merkinnässä oli kyllä muutakin.
Vae victis.

Mistähän minä löytäisin sen naulan, johon voisin ripustaa itseni niskasta...

Pää tyhjyyttä huutaa!

Tänään mulla ei oo asiaa kenellekkään.
Tekis vain mieli mennä laskemaan, viime yönä sato ainaki kymmenen senttiä lunta.
Ihanata.

Tässä päivässä oli ainutlaatuista se, että tämä ei ollut mikään klassisen melankolinen maanantai. Ei vaikka saatiin enkun prelit. Parantamisen varaa olisi ihan reilusti, mutta toisaalta lukematta ihan kohtuullista.
Kevät on varmaan tulossa tai jotain.

Viikonloppu oli pitkästä aikaa todella hyvä. Ei mitään turhautunutta pyörimistä jossain vaan ihan oikeesti mukavaa oleilua ihanien ihmisten kanssa.
Lauantaiaamuna lähdin Helsinkiin päin ja sielä päivä kulu varsin rattosasti. Ensi näin Kaarlen tennarissa, sieltä menimmä Patjalle, ja muutamia skeittivideoita nähtyäni taas tennariin ja Nikon kanssa ensisijaisesti Serranon valokuvanäyttelyä katsomaan, mutta itse asiassa sen toisen, onko sen nimi sitten Salgado, näyttely oli vielä pysäyttävämpi. Noista ajatuksia jäljempänä. Seuraavaksi oli tarkoitus tehdä jotain Eevan ja Merjan kanssa, ei ollut mitään tarkkaa suunnitelmaa, mutta aloitimme siirtymällä stokkan tuulikaapista Vanhalle, tässä vaiheessa vain minä ja Eeva, Merja tuli myöhemmin. Aikamme viihdyttyä, mentiin Eevan kämpille. Oli oikein rattoisaa, Kaarle liitty meidän seuraan jo alkuillan aikana. Meillä oli varsinainen sohvamakkarayhdistyksen kokous: oltiin vain letkeesti, juotiin vähä glögiä, viiniä ja teetä, syötiin Fasupaloja ja tikkareita, katottiin telkkaria ja juteltiin. Illan teemana tyttö numero kuusi.
Aamuyöllä lähdin vielä hakemaan nolla.net -tarroja Mikolta samaa matkaa, kun Kaarle lähti, ja se oli ehdottoman hyvä idea.

I'm singing in the rain.. mistä kadunkulmasta tuollainen hymy tarttuu suupieliin?

Sunnuntai oli ihanan verkkainen: syötiin rauhassa aamupalaa ja lähdettiin katsomaan Man gang -näyttelyä. Se oli hyvä! Aluksi kesti hetken aikaa tajuta, että ne miehet on ihan oikeasti käytettävissä, mutta hämmennyksestä selvittyä tuntui ikään kuin olisi löytänyt shoppailulle vaihtoehdon, paremman sellaisen.
Ilta meni matkustamisen seurauksena jumitellessa, vai johtuisiko se sittenkin paljosta valvomisesta? Kotona oli jopa yksi lämmin huone, eikä sekään olisi ollut lämmin ellei minulla olisi niin kilttiä äitiä. Tänään voisi olla aihetta lämmittää puuhellaakin, ettei vesijohto jäädy...
Uusia ihania ihmisiä, mukavaa olemista, elämä viitsii hymyillä, hyvä reissu, loistofiilikset.

Valokuvista tulee vieläkin vähän ristiriitainen mieli, jos niitä muistelee, kun pohtii sitä vastakohtaisuutta. Mietin, että valokuvaajilla on kai tarkoituksena ihan oikeasti herätellä meitä, joilla on periaatteessa kaikki hyvin, eikä ole aihetta pelätä mitään samalla tavalla vaarallista. Uskoisin useimpien käyvän katsomassa niitä todeten: onpa kamalaa, kyllä tuollainen elämä on varmasti raskasta ja ahdistavaa, kun ei yhtään tiedä millainen seuraava päivä on ja tuleeko sitä edes. Käännettyään selkänsä taidemuseon oville, he todennäköisesti miettivät, mihin menisivät syömään ja unohtavat koko asian.

1 - 5: päivä oli kaunis, hepat oli heppoja ja niitä oli hyvä rapsuttaa, Emman ilmestyminen, velikulta on paikkakunnalla jälleen.

Tätä mä oon aina sanonu: ei pidä valittaa, jollain menee varmasti huonommin.

"Lahjattomat treenaa", olen hokenut jo kauan. Nyt kuitenkin vaikuttaa siltä, että joko lahjat ovat hävinneet tai sitten lahjoja pitää hiukan auttaa lukemalla. Kemian preli sen todistaa. Harmistus.

Vahvistin opiskelijatovereiden käsitystä outodestani pitämällä pieniä performansseja atk-luokassa webcamin tähtäimessä. Ei sen väliä. Outojen kirjoissa olen joka tapauksessa - ympäri maan.

-22 astetta pakkasta.

Loistavaa, velikulta on palannut lakeuksillemme.
Ellunki näin, ristiriitaisessa ilmapiirissä.

Pieni jännitys on aina hyvästä.

Kyllä mä huomenna...

Tänään saatin äikän preliaineet takasi. Vitutus potenssiin ainaki kaks, niin huonosti se meni. Arvosanassa ei sinänsä ollu mitään vikaa, mutta tieto kyvystä tehdä sama paljon paremmin aiheuttaa suurta tuskaa. Saakelin kanat, miksi niitten piti pilata koko preli omalla kotkotuksellaan! Aina ei voi antaa muiden keskittyä - käytännössä ei ikinä.

Mummu lähti tänään silmäleikkaukseen. Teen lusmut ja asun sen asunnossa tän viikon niin ei tarvi omassa kärvistellä, ja aah: kaapelitelevisio!
Niinhän sitä luuli, että puulla lämmittäminen olis ihan mukavaa puuhastelua, mutta totuus on toinen.

En vieläkään tiedä miksi toiset päivät ovat ihan automaattisesti synkempiä kuin toiset. Eilen oli kertakaikkisen kamalaa. Tänään on ollut taas ihan leppoosta. Hyvä jos tiedän mikä päivä tänään on. Taidan tietää kuitenkin. Onneksi on kalenterit.

Perverssiä: aina keskellä viikkoa - tai vielä tyypillisemmin alkuviikolla - tulee fiilis, että seuraavana viikonloppuna olis ihanata unohtaa kaikki, painaa resettiä, pitää hauskaa ja muuten vain sekoilla, mutta sitten kun tulee perjantai ja lauantai, on vain väsynyt ja nukkuu kaiken yli. Eipä siinäkään mitään vikaa sinänsä ole, mutta tasaisen tylsää. En valita.

Olisiko jossain sittenkin toisin..?

Joo, ja sitte alettiin tehdä lähtöä takaisin kotiin päin, edessä olisi vain pieni lenkki yhden tallin kautta, kun pitäisi hakea yhden Annikan heppa sille kotiin. Ensiksi Onni ei olisi halunnut mennä koppiin. Sitten pikkuteitä sille tallille ajellessa koppi ohitti auton (äippä ratissa!), onneksi ei käynyt huonosti: mentiin vain käsijarrukäännös ilman käsijarrua, tie oli niin liukas että koppi yksinkertaisesti liukui poikittain ja auton nokka kääntyi tulosuuntaan. Liikkelle päästiin jopa ilman vetoapua. Onneksi se uusi hevonen meni edes koppiin kunnolla, vaikka vähän viiripäiseltä lämminveriseltä vaikuttikin. Sahankylän Kupariin asti päästiin ongelmitta, ihmeteltiin vain kun kaukovalot on niin himmeät (ei sitte kuitenkaa tullu mieleen vilkaista akun latausmittaria). Kun oli aika jatkaa matkaa vihdoin viimeinen väli kotiin, auton starttimoottori vain inahti. "Ei voi olla totta", oli ensimmäinen ajatus, "miksei muka starttaa?" Onneksi käynnistyskaapelit ja täysi akku oli käytettävissä. Ettei olisi liian tylsäksi käynyt matkanteko vielä siinäkään vaiheessa, muistui mieleen varsin vajaa tankki: mittari pohjalukemissa. Ihme kyllä päästiin vielä seuraavalle huoltoasemalle.

Hmmm, olikohan siinä todella kaikki...

Harmi, huomenna ei pääse toiselle tunnille, vaikka se olis kyllä tehny hyvää, mutta kaikkea ei voi saada. Ehkäpä ei kannata lähteä leikkimään kohtalolla.

Aaaaaah, Baileysilla terästetty tee on i-h-a-n-a-a. :o)

Hmm, aion jälleen osoittaa jokaisesta päivästä löytyvän viisi onnenaihetta. 1. aamulla sai herätä rauhassa ja kuunnella radiota
2. Lauantailöylyissä oli ainaki yks hyvä vitsi
3. Onni oli ihan kohtuullinen ratsastettava
4. "harmaa jaarli" ja Baileys on lyömätön yhdistelmä
5. äitillä on pitkä pinna.
Itseasiassa nyt jäi yliki, tänään tulee Uutisvuoto ja Frasier! Toisaalta, en ehkä jaksa kattoa niitä. Tieto ei lisää tuskaa kuitenkaa. :)

Unettaa.

Miksei vain voi ottaa itteensä niskasta kiinni ja tehdä ne kaikki rästiintyneet lukemiset ja itsenäiset työt. Hmm.. siksi että olen laiska? Kyllä.
Ei se auta vaikka itse itselleen sanoo, että nyt on pakko ryhdistäytyä ja tehdä, että tuloksiakin tulisi joskus. On se kumma miten kaikki pitäisi aina kuulla muilta. No, ei voi mitää. Lusmuaminen siis jatkuu. *lyö itseään*
Ehkäpä mä vain oon niinku Ihaa: synkistelen minkä kerkeen ja hukkaan aikani siihen, että yritän saada muilta sääliä ja huomiota sen sijaan että tekisin jotain mitä pitäisi oikeasti tehdä.
Lukeminen ehkä lähtee tästä käyntiin, kun on pakko. Tällä viikolla on äikän ja enkun prelit, lukulomalla on tenttejä. Pakko niihin tentteihin on osallistua jotta edes jotain tulee joskus luettua. Vaikka sanotaan, ettei jou-todistus oo muuta kuin vessapaperia, niin vituttaa se silti, jos saa huonoja arvosanoja vain sen takia ettei oo huvittanu ja sitäpaitsi voi käydä samalla tavalla kuin äitille, ei oo aikanaan viittiny lukee ja on jääny paskahommat jäljelle - kirjaimellisesti.

Hah! Tänään oli muuten seinällä kuvatekstitettyjä kuvia abeista, myös musta. Jotain isoskoulutuksessa tai jossain joskus otettuja.. huh. Ilmeissä löyty. *virnistys*

Positiivista on se, että oon jaksanu olla sentään aika hyvin vähemmän melankolinen viime päivät. Onneksi on Emma: kun tulee halipula, se tykkää aina jos halii ja raapsii.

Niinpä, tarvitaanko miehiä sitte muka seurustelusuhteeseen jos on muitaki halittavia?

Paino sanalla seurustelu.

Tänään, jokatapauksessa, sain taas käytännössä kokeilla miten ollaan yksin ihmisten keskellä. Ruokailussa, en kylläkään ensimmäistä kertaa, menin istumaan yksin pöydän päähän. Siinä oli silloin vielä ruhtinaallisesti tilaa, mutta hetken kuluttua huomasin parin tuolin päähän istuutuvan jotain yhteiskoululaisia. Sitten tuli niitten kavereita, ja niitten kavereita. Pian mun vieressä ja vastapäätäkin istui joitain. "Don't panic", sanoin mielessäni itselleni, "ne on vain teinejä." Kyllä ne sivusilmällä katsottuna vähän hämmentyneitä oli, ku en lähtenykkää pois vaikka olin piiritetty. Mitä sitte - ne oli mulle ilmaa silti. Olin siinä kun ne tuli ja jäin vielä niitten jälkeen.

Vain tunne pysyy samana hetkestä hetkeen.

Minä sen sijaan tajusin tänään, että mun on välttämätöntä voida tehdä elämälläni just sitä mitä haluan, eikä lähteä luomaan jotain merkityksetöntä uraa jollain alalla, jolla tuun toimeen ihan kivasti. Jos sen virheen menen tekemään, mun pää räjähtää ihan varmasti.

Lisäksi pinnallisuudesta on päästävä. Noo, ei mussa kai sitä kovin paljoa enää oo jäljelläkään, kun nää säälittävät ihmiset, joita mun ympärillä pyörii tällä paikkakunnalla saa aikaan lähinnä vain huvittuneisuutta. Ne on niin yhdentekeviä. Mun elämä vois olla jopa helpompaa jos niitä ei olis. Tai ainakaa näitä täällä koulussa. Naurettavaa. Toisaalta mikä on pinnallisuuden oikea olemus?
Typerää, kun aina päättää jotain ja sitte varmana aikoo pitää siitä kiinni, mutta loppujen lopuksi kuitenki jossain vaiheessa tulee vastaan saamattomuus ja sitte ei enää voikaan pitää sitä päätöstä.. sitä seuraa turhauma ja siitä edelleen synkkä mieli.

Nyt just musta tuntuu, että mun on saatava ilmaista itseäni tai muutun mustaksi sielun kohdasta.

Vaikka menneitä ja olleita on turha muistella niin mainitsen silti, että eilisen pääruoka oli samaa puuroa banaanilla, fariinisokerilla ja soijajauhoilla niin ikään.

Kieli tuntuu muuten hyvältä, mutta sitä kutittaa, mikä ei ole mukavaa lähimmäisten kannalta, koska kielellä tekee mieli tehdä jotain koko ajan, ettei sitä kutittaisi niin paljoa. Ilmeisesti se on siis paranemaan päin.

Eilinen oli niin turha päivä. Olin vaan niinku joku zombi koneella enkä saanu mitää aikaseksi. Mitään mikä olis oikeesti pitäny tehdä siis. Koneesta vihdoin tosi myöhään iltapäivällä erottuani menin tyhjentämään mummun ruokavarastoja.. joo, on mullaki jotain, mutta en mä pysty syödä niitä. Niinku esimerkiksi niitä nakkeja.. hyi saattans. Äiti on niin pimee.. toi niitä mulle joskus joululomalla, että syöttäisin niitä uudenvuodenvierailleni, mut eihän kukaa mitää ruokaa tarvinnu, ku vedettiin vaan viunaa sen minkä kerettiin.
Pitäiski palauttaa ne pullot...
Tänään on ollu ihmeen ilunen päivä. Vaikka en ookkaa saanu suurta annosta C-vitamiinia. En oikeestaan osaa sanoa minkä takia oon kohtuullisella tuulella.. vaikka selkä on edelleen kipee.. ja lonkka...

Silti tästä päivästä löytyy ihan varmasti viisi pientä juttua, jotka teki onnelliseksi (hoppe sou)
1. Emma teki minutki iloseksi kirmatessaan aamulla mettässä
2. isot lumihiutaleet näytti kauniilta valossa
3. kouluruokaa pystyi syödä ja se maistui
4. mummu laittaa tänään saunan
5. chat@0.net virkistää mielen
Jes, eikä tarvinnu ees miettiä liian kauaa. :)

Mitähän söis illalla...

Tämän vain, rakkaat toverit, jaan teidän kanssanne: koska suuremmat voimat ynnä sattuma on niin päättänyt, ei tämän päivän merkintään tullutkaan laajaa syväluotausta neljään viimeksi kuluneeseen päivään. Katosi. *pluhh*

Juuri tästä syystä en enää kirjoita mitään pitkiä juttuja ja sillee pohdi liikaa mitään.
Totean vain, että autoilu on vaarallista, lahjattomat treenaa ja uuden vuoden vastaanottaminen on perseestä.

Tulen kenties viittaamaan näihin sinänsä merkityksellisiin tapahtumiin tulevissa päiväkirjamerkinnöissä. Aika näyttää eikä äiti usko minun ja hevoseni menestymiseen ratsukkona.

Vaihdoin paikkakuntaa siinä toivossa, että tapaisin ees jonku ystävän, mutta olishan se vallan kummallista jos mun suunnitelmat menis joskus siten kuin minä oon ne suunnitellu.. pah. Loppujenlopuksi vietin varsin virikkeettömän illan. Ja kuuntelin vanhuksia. Viihdyttävää.

Kaikesta huolimatta aion kunnianhimoisesti etsiä tästäkin päivästä viisi asiaa, jotka tekivät minut onnelliseksi.
1. koulu loppui ja kuusijuhlassa oli ääriviihdyttäviä numeroita (tosin opet oli pettymys viimejoulun megasukseen jälkeen...)
2. lunta satoi
3. Hesessä oli kiva myyjä ;)
4. sain akvaarion siivottua 5. vaa'an lukema

Mites se lastenlaulu meneekää.. maailmassa monta on ihmeellistä asiaa... jne. Yks niistä ihmeellisimmistä asioista on selvitä joulusta syömättä itseään hengiltä. Pelkästään Suomessa kuulemma laitetaan miljardi markkaa ruokaan.. tai siis ne laittavat joilla on siihen varaa.. tuokin luku kaunistuu euroihin siirtyessä... Niin, no käsittämättömäksi tästä tekee se, että sitten nämä samat ylensyöneet valittavat sitä, miten kamala ähky on ja hui kauhistus miten sen kaiken ylimääräisen energian saa kulumaan. NYT-liittessä oli joku taulukko, johon oli laskettu semmonenn standardi jouluaattopäivän energiaylijäämän kuluttaminen (on se niin väärin, että miehillä on energian kuluttaminenki helpompaa kuin naisilla!), en muista enää tarpeeksi tarkasti niitä tietoja, että kehtaisin niitä nyt jo vääristyneenä välittää edelleen.

Joopa joo.. mikä tää jouluki sitte muka on ja mitä merkitystä tällä on..? Päätöntä kuluttamista ja markkinoiden pyörittämistä.
Oltais vain hiljaa itseksemme ja mietittäis vaikkapa syntyjä syviä - tai matalia.

Lisäksi toivoisin, että tämä ahdistava yskä ei olisi ikinä tullutkaan minuun ja, että koulu olisi jo kokonaan ohi, mutta siihen liittyy sellainen kiero lieveilmiö, että silloin on elämää kulunut paljon eteenpäin ja se miellyttävä seikka, ettei enää tarvitse käydä koulua, saattaa ollakin hyvin mitätön juttu siltä kannalta, että elämässä voi olla jotain muuta jänskää johon verrattuna joku koulunkäynti on varsin mitätöntä, vaikka onkin aikaavievää.

Toisinaan yllätän jopa itseni.

Keskittymistä vain kaikkeen.

Mutta se on aika mielenkiintosta miten kaikki tapahtumat aina kasautuu. Toisaalta tämä oli kyllä aavistettavissa, koska on ollu niin hiljasta ja rauhallista pitkään, eikä mitää oo muutenkaa tapahtunu muutamia aika-avaruuden vääristymiä lukuunottamatta. Aamulla ekalla tunnilla kemian kertauskoe, joka ei oikein palvellu tarkotustaan, koska en lukenu siihen yhtää, ei ehtiny.. tai jotain. Hammaslääkärissäki ehdin käydä, ja sain ehjän paperit. Se oli sitte viimenen ilmanen sitä laatua.
Nyt ois sitte edessä vielä se latinan koe ja sitten Hki.rok-cityä kohti! :)

Sunnuntai: voiton puolella pikku hiljaa.. kai tää tästä.. mutta mitäs hullua.. sormenpäitä aristaa.

Maanantai: meenpä näyttään tädille näitä veikeitä rakkoja, joita muhun nousee.. tuntuu varpaatki vähä aroilta. Joo, se on suu- ja sorkkatautia sulla.. kiva. Sitä ei oo yleensä aikusilla ihmisillä.
Mielenkiintosta seki, et lähdin pihan toiselle puolelle käymään ja päädyin Seinäjoen sairaalaan. Saattajana kylläki, ei onneksi itsessä mitään parannettavaa kuitenkaa.

Illalla sain päivän postin. Jotain positiivista tähän päivään:"Teille on myönnetty opintotuki ajalle ...plaaplaa... sekä asumislisä..."
Ihanata. Lisäksi takautuvasti maksettu noin ja noin paljo, nostettavissa 13.11. :)

Loistavaa. Ensi talven jäljet lumeen taattu.

Kaikki vaikuttaa yhdentekevältä.. onkohan se niin vai oonko tulossa kuumehoureiseksi.

Ajatus yksin sairastamisesta masentaa.. ei ketää juoksutettavana.. yyyh.

Eilen yritin polttaa huushollini, mut en onnistunu...

Tulis jo lunta.. taivaski oli jo niin kummallisen värinen.. onkohan se geenimuunneltu...

Muuta ei sitte tuukkaa mieleen.

Jea.

Ristus notta voi olla tyhmä. Taas.

Näin tässä sitten kävi: minä ja koira muutimme yhteen. Olemme hieman hämillämme vielä toistemme olemassaolosta samassa tilassa, mutta toivumme mahdollisesti äkkiä. Tämä on kyllä aika pehmeä lasku, koska loppuviikko menee Helsingissä ja palautan Emman muille siksi aikaa. Nähtäväksi jää, millainen on hoidon taso.

Niin, ja henkilökohtaisen lääkärini (heh) suosittelema jalkojen mittaus suoritettiin tänä aamuna; tulos: 6mm.
Se on kyllä oikeastaan aika paljon, kun oikein alkaa ajatella...
Taidanpa lähteä ostamaan korotuspaloja...

Koira itseasiassa on muuttamassa kanssani yhteen. Ajankohtaista lähipäivinä tai viikon päästä.

Miettiminen tekee ihan hyvää välillä ja kyllä hullu huvinsa hakee. Edellinen todettu tekemisen puuteisena.. kaikkea kanssa.. no kuitenki.

Tämän aamun lämpötila: -5

Ääääh.. turhauma.

Mutta puolilta päivin, silloin sen huomasin.
Ovesta ulos, muutamia askelia kohti yhteiskoulun ruokalaa.. heei.. mikä.. jotain on.. nuuhkaisu, vilkaisu taivaalle.. hmm.. pilviä.. nuuhkaisu.. lumi..? hmm.. vielä vähän.. *nuuh* hmm.. voisi olla...

Aivot jumissa. Silmät ristissä. Raskas olo ympäri kehoa.

Odotus.

Oi, mistä löytäisin sen motivaation tähän koulussa nikeltymiseen...

Muuten tää päivä on menny ihan nuokkues. Jotain piristeitä pitäis varmaan alkaa käyttää, tai jos vaikka vitamiineja aluksi.

Mentävä on...

Vittuku väsyttää...

No, kumminki.
Aamulla huomasin kantavani päässäni kummallisentuntuisia silmiä, jotka jo illalla olivat vaihtaneet väriä osittain punaisiksi.
Sosiaaliset akut ei vaan ota täyttyäkseen.. laturissa vikaa kenties.. korjauksen tarpeessa olen tai jotain. Mekaanikkoa odotellessa... -P